En vieläkään osaa sanoa, miksi juuri se levy kutsui minua luokseen yhdeksänkymmentäluvun alussa. En ollut lähtenyt kauppaan ostamaan levyä vaan kirjoja, mutta jostain syystä poistuin kaupasta ooppera laukussani. Levytys oli tehty vuonna 1977, Savonlinnan oopperajuhlilla, pääosissa Martti Talvela ja Ritva Auvinen. Tästä alkoi rakkauteni Joonas Kokkosen oopperaan Viimeiset kiusaukset.

Toki tunsin Paavon virren, eikä Paavo Ruotsalaisenkaan hahmo ollut ennestään tuntematon. Mutta jokin Joonas Kokkosen sävelkielessä yhdistettynä Lauri Kokkosen librettoon kosketti tavalla, joka vei mukanaan. Mikä voima onkaan siinä, kun Paavo aloittaa monologinsa: ”Minun on vielä ennen kuolemaani puhuttava Suomen kansalle”, ja miten lempeästi hän sitten kuvailee, kuinka haluaisi päästää ihmiset pakkopaidastaan uimaan turvalliseen veteen. Sama Paavo laulaa ahdistuneena kuolinvuoteellaan: ”Mitä auttaa kilvoitus, kun tällainen on loppu.”

Viimeisissä kiusauksissa on kyse ihmisen ikiaikaisista kysymyksistä.  Miten elin elämäni, olenko toiminut oikein? Jos olenkin tehnyt väärin perhettäni kohtaan, kun olen täyttänyt tehtävää, jonka olen kokenut omakseni? Kuoleman edessä ihminen joutuu tekemään tiliä elämänsä kanssa. Saarnaaja-Paavokin näkee tekemänsä virheet. ”Minun hautani päälle pitää istuttaa mitä piikkisin puu, minä kun olen ollut mitä piikkisin mies.”

Istuin viime sunnuntaina iltapäivällä Kouvolan keskuskirkossa. Pohjois-Kymen musiikkiopiston oopperaproduktion harjoitukset olivat täydessä käynnissä, paikalla solistit ja kuoro, lavastaja, ohjaaja, pianisti, kuoronjohtaja. Kun Esa Ruuttusen ääni jylisi kirkossa, ja Paavon hahmo muuttui edessäni eläväksi, tajusin kirkkaasti, että tämä ooppera on myös koettava, ei ainoastaan kuunneltava. Ja tiedän jo odottaa, kuinka oopperan lopussa Paavon virren sävelet täyttävät keskuskirkon, ja kuinka viimeiseksi jää kaikumaan toiveikas lause. ”Voitin, voitin toki.”

Johanna Hasu, apulaisrehtori